Erittäin hyvä muttei täydellinen

Elämää ja rakkautta on edelleen, vaikka bloggaus on jäänytkin. 

Kesäduunissa istun koneen ääressä 8h päivässä, joten oon suosiolla jättänyt  koneen kiinni vapaa-aikana. Alunperin olin suunnitellut, että alottaisin tän blogin ens syksynä, koska arvasin, että kesällä kirjoittelu jää. Toisaalta tää on opettavaista kans itselle, kun miettii miksi ja kenelle bloggaa. Miksi blogata, jos ei jaksa halua kiinnosta? Petänkö lukijani, kun en päivitä blogia säännöllisesti? Oonko epäonnistunut, kun bloggaus "jäi"? Olisiko ainakin pitänyt jossain infota, että en aio postailla hetken aikaa? 

Velvollisuudet, miellyttäminen, muiden ajatusten ennakoiminen, toisten ja omien odotusten täyttäminen... Huh, siinä pari teemaa, joita ainakin mun pitää aika ajoin itsekseni ja muiden kanssa kohdata ja pohtia. Bloggaus-esimerkki on vielä aika kevyt, mutta toisaalta on huolestuttavaa että tämmöisestä vapaaehtoisesta asiastakin tulee helposti taakka. Suoritus(paineet). Mitä muut ajattelee? Mitä mun pitäis ajatella? 

Ootko sä huomannut olevas koskaan tilanteessa, jossa huomaat, että lastaat itselles turhia taakkoja? Vaadit itseltäs liikoja? Ajattelet, että muut odottavat sun olevan ja tekevän enemmän ja paremmin? Pahimmassa tapauksessa pelkäät, että olet vain
yksi
suuri
pettymys.

Mitä noissa tilanteissa mietit? Hyväksytkö nämä ajatukset totena? Erotatko tunteen totuudesta? Tekemisen olemisesta? Mä uskon, että tässä elämässä me ei koskaan päästä täysin eroon noista ajatuksista. Median vaikutukseta, suorituskeskeisestä yhteskunnasta ja yhä kovemmista arvoista vois puhua ja spekukoida vaikka kuinka, mutta mä uskon, että näillä paineilla, odotuksilla ja valheilla on juuret paljon syvemmällä.

Yksi päivä avauduin ystävälleni siitä, kuinka joskus tuntuu, että olen pettymys. Viisas ystäväni vastasi: "tiiätkö, sä tuut varmasti tuottamaan ympärilläsi oleville ihmisille pettymyksiä. Monesti. Ja he tulevat tuottamaan sinulle pettymyksiä." Auts? 

Ei. 

Vaan huh! Sen myöntäminen, että ihmiset tulevat aina tuottamaan mulle pettymyksiä vähintään yhtä paljon, kuin mä heille, vapauttaa. Ei sillä, että voitais olla vapaita  satuttamaan ja pettämään toisiamme tahallaan, vaan vapaita mokaamaan, pyytämään ja antamaan anteeksi (myös itselle) ja olemaan heikkoja ja aitoja. Olemaan eläviä. Tää ei mun mielestä oo mikään synkistelyn aihe vaan päinvastoin: Mä uskon, että on olemassa yksi, joka on täydellinen. Ja hän on juuri se sama, joka on sanonut "heikkoudessasi minä tulen vahvaksi". 

Jotain täydellistä: Suomen juhannusyö.